Mustajärvellä on asiaa: Jack Londonin jalanjäljillä

Ollessani pikkupoika luin seikkailukirjoja. Erämaaseikkailut kiinnostivat ja lainaston kokoelmat olivat pian loppuun kaluttuja. Jack Londonin erämaakertomuksista jäivät mieleen kirjan hahmojen käyttämät lumikengät. Sellaiset kun saisi joskus alleen. Kantohangilla on tullut käveltyä ja metsäsuksilla hiihdettyä, mutta lumikengät ovat odottaneet vuoroaan. Tänään sitten tein ensimmäisen lumikenkäretken Kaustisen Silvolan alueelle. Kyse ei todellakaan ole mistään erämaisesta alueesta, mutta maasto soveltui hyvin kenkien testaamiseen ja tuntuman hakemiseen. Hankkimani kengät ja niihin kuuluvat sauvat ovat perusvälineitä. Kengissä on alumiinirunko ja ne ovat muovirakennetta. Kenkien pohjassa on piikkikuvio, joilla saa hyvän otteen lumeen tai jäähän. Sauvat antavat tasapainotukea ja itseluottamusta.

Retkeni kesto oli reilut kaksi tuntia. Ilmassa oli pakkasta aamupäiväisen lähdön aikaan reipas 15 astetta. Kohtalaisen kylmä ilma varmisti sen, että lumen pinta oli riittävän kovaa tai ainakin kovempaa kuin pienemmillä asteluvuilla. Ilma oli lähes tuuleton ja monella tapaa ensimmäiseen kertaan ihanteellinen. Kerrospukeutuminen piti kylmät loitolla. Lumikenkien saappaiksi valitsin vuorilliset nahkasaappaat. Lumikenkien kiinnitykset saappaisiin olivat napakat. Tuntui kuin lumikengistä olisi tullut osa kehoa.

Ensimmäiset askeleet lumelle olivat varovaisia. Hiljalleen aloin luottaa niiden kantokykyyn. Taakse jääneet jäljet näyttivät, kuin Aku Ankka olisi taapertanut lumessa. Asutusalueen lähistömetsästä löytyi polku, joka on ilmeisesti koiran ulkoiluttamiseen tarkoitettu. Tällä polulla tai metsäautotiellä meno ei tuntunut niin hyvältä, kuin kantavan hangen päällä. Hangen päällä kengillä saikin aikamoisen vauhdin aikaiseksi. Kävelyn juju alkoi hiljalleen löytyä tai oivallus siitä, että tämä on vain yhdenlaista kävelyä. Jalkoja tulisi vain nostaa korkeammalle ja tämä korostui erityisesti metsäosuuksilla, joissa erilaiset risukasvannot vaikeuttivat etenemistä.

Lumen laatu näyttää myös vaihtelevan, riippuen maaston sijainnista auringon suhteen (jota tosin ei näkynyt kuin vilaukselta). Hanki saattoi alla yllättäen pettää ja ilman valppautta kaatuminen olisi ollut mahdollista. Rinteen nousu lumikengillä oli helppoa ja samoin erilaiset poikkeamat reitiltä. Eläinten jälkiä oli lumikenkien avulla mukava seurata. Melkoista ääntä kengät tuottivat, joten mahdolliset eläinkohtaamiset ovat varmaan harvinaisia. Valokuvaamisessa kengistä on apua, kun niillä pääsee vaikeisiin maastopaikkoihin, jonne ei suksilla olisi menemistä. Puolivälissä reittiä pidin tauon ja riisuin lumikengät pois saappaista. Huomasin kauhukseni varpaiden olevan aika tavalla kohmetuksessa. Tilanne parani hieromalla varpaita villasukan läpi. Oivalsin, että tähän sisältyy pieni vaara huomaamattomaan jalkojen paleluttamiseen. Termospullollinen kuumaa kaakaota antoi energiaa. Paluumatkalle osui pellonsyrjää, jota oli nopea edetä. Taivaalla kierteli helikopteri. Miltähän menoni näyttää helikopterista käsin ajattelin? Tältä hirvestä mahtaa tuntua, kun se joutuu mukaan helikopterilaskentaan. Pakkanen oli palatessani laskenut 9 asteeseen, tuuli oli noussut ja taivas oli puuroutumassa.

Jälkituntuma oli hiihdon ja kävelyn tapainen. Kyseessä on ilmeisen monipuolinen liikuntasuorite. Vielä on talvea jäljellä ja pakko on lumikengillä vielä painua hangille uudestaankin. Kantohangilla kuutamon aikaan nämä olisivat varmaan verrattomat apuvälineet. Luetuista seikkailukirjoista asti elänyt unelma oli nyt toteutettu. Jack Londonin jalanjälki ja lumi kantavat meitä edelleen.