Jack Londonin jalanjäljillä

Ollessani pikkupoika luin seikkailukirjoja. Erämaaseikkailut kiinnostivat ja lainaston kokoelmat olivat pian loppuun kaluttuja. Jack Londonin erämaakertomuksista jäivät mieleen kirjan hahmojen käyttämät lumikengät. Sellaiset kun saisi joskus alleen. Kantohangilla on tullut käveltyä ja metsäsuksilla hiihdettyä, mutta lumikengät ovat odottaneet vuoroaan. Tänään sitten tein ensimmäisen lumikenkäretken Kaustisen Silvolan alueelle. Kyse ei todellakaan ole mistään erämaisesta alueesta, mutta maasto soveltui hyvin kenkien testaamiseen ja tuntuman hakemiseen. Hankkimani kengät ja niihin kuuluvat sauvat ovat perusvälineitä. Kengissä on alumiinirunko ja ne ovat muovirakennetta. Kenkien pohjassa on piikkikuvio, joilla saa hyvän otteen lumeen tai jäähän. Sauvat antavat tasapainotukea ja itseluottamusta.

 

Retkeni kesto oli reilut kaksi tuntia. Ilmassa oli pakkasta aamupäiväisen lähdön aikaan reipas 15 astetta. Kohtalaisen kylmä ilma varmisti sen, että lumen pinta oli riittävän kovaa tai ainakin kovempaa kuin pienemmillä asteluvuilla. Ilma oli lähes tuuleton ja monella tapaa ensimmäiseen kertaan ihanteellinen. Kerrospukeutuminen piti kylmät loitolla. Lumikenkien saappaiksi valitsin vuorilliset nahkasaappaat. Lumikenkien kiinnitykset saappaisiin olivat napakat. Tuntui kuin lumikengistä olisi tullut osa kehoa.

Ensimmäiset askeleet lumelle olivat varovaisia. Hiljalleen aloin luottaa niiden kantokykyyn. Taakse jääneet jäljet näyttivät, kuin Aku Ankka olisi taapertanut lumessa. Asutusalueen lähistömetsästä löytyi polku, joka on ilmeisesti koiran ulkoiluttamiseen tarkoitettu. Tällä polulla tai metsäautotiellä meno ei tuntunut niin hyvältä, kuin kantavan hangen päällä. Hangen päällä kengillä saikin aikamoisen vauhdin aikaiseksi. Kävelyn juju alkoi hiljalleen löytyä tai oivallus siitä, että tämä on vain yhdenlaista kävelyä. Jalkoja tulisi vain nostaa korkeammalle ja tämä korostui erityisesti metsäosuuksilla, joissa erilaiset risukasvannot vaikeuttivat etenemistä.

Lumen laatu näyttää myös vaihtelevan, riippuen maaston sijainnista auringon suhteen (jota tosin ei näkynyt kuin vilaukselta). Hanki saattoi alla yllättäen pettää ja ilman valppautta kaatuminen olisi ollut mahdollista. Rinteen nousu lumikengillä oli helppoa ja samoin erilaiset poikkeamat reitiltä. Eläinten jälkiä oli lumikenkien avulla mukava seurata. Melkoista ääntä kengät tuottivat, joten mahdolliset eläinkohtaamiset ovat varmaan harvinaisia. Valokuvaamisessa kengistä on apua, kun niillä pääsee vaikeisiin maastopaikkoihin, jonne ei suksilla olisi menemistä. Puolivälissä reittiä pidin tauon ja riisuin lumikengät pois saappaista. Huomasin kauhukseni varpaiden olevan aika tavalla kohmetuksessa. Tilanne parani hieromalla varpaita villasukan läpi. Oivalsin, että tähän sisältyy pieni vaara huomaamattomaan jalkojen paleluttamiseen. Termospullollinen kuumaa kaakaota antoi energiaa. Paluumatkalle osui pellonsyrjää, jota oli nopea edetä. Taivaalla kierteli helikopteri. Miltähän menoni näyttää helikopterista käsin ajattelin? Tältä hirvestä mahtaa tuntua, kun se joutuu mukaan helikopterilaskentaan. Pakkanen oli palatessani laskenut 9 asteeseen, tuuli oli noussut ja taivas oli puuroutumassa.

Jälkituntuma oli hiihdon ja kävelyn tapainen. Kyseessä on ilmeisen monipuolinen liikuntasuorite. Vielä on talvea jäljellä ja pakko on lumikengillä vielä painua hangille uudestaankin. Kantohangilla kuutamon aikaan nämä olisivat varmaan verrattomat apuvälineet. Luetuista seikkailukirjoista asti elänyt unelma oli nyt toteutettu. Jack Londonin jalanjälki ja lumi kantavat meitä edelleen.  

Kuppi kaakaota.

Aku Ankan jäljet lumella.

Orava on käynyt syömässä käpyjä.

Istutettu taimi on saanut oman pälvensä.

Ensimmäiset pälvet.

Halosen kissa ja susipelko

Presidentti Tarja Halonen sai hiljattain lahjaksi kissan taaemmin kuolleiden Miska ja Rontti-kissojen tilalle. Lahjoitus tuli Venäjältä pääministeri Dmitri Medvedeviltä. Suuressa idässä näytetään harrastettavan eläinten lahjoituksia ainakin johtajatasolla. Vladimir Putin sai aikoinaan lahjaksi tiikerinpennun, joka sittemmin päätyi eläintarhaan. Kieltämättä sellaisen aikuistiikerin pitäminen kotioloissa olisi hankalaa. Joutuisi joka aamu kytätä lihatarjouksia lehdistä. Tiikerin hengityskin haisee varmaan pahalta. Olisi siinä monta muutakin ongelmaa, joista edes Putin ei selviäisi. Urho Kekkonen sai vairka-aikanaan ainakin kolme hevosta lahjaksi Neuvostoliitosta. Ne vietiin Ypäjälle hoitoon. Mauno Koivisto sai ratsuhevosen Kazahstanista vuonna 1992. Ypäjälle. Martti Ahtisaari ei liene saanut tämän kaltaisia eläinlahjoja. Tarja Halonen sai puolestaan Ypäjältä suomenhevosvarsan ja sinne se jäikin. Ypäjä joutui lahjoittamaan hevosen ikään kuin sisäsiittoisesti, kun hevoslahjat Venäjältä tyrehtyivät. Hevonen sai nimenkin Ypäjä Tarja, kuinkas muuten. Tasavallan presidentillä Sauli Niinistöllä taitaa olla se Lennu-koira. Lemmikkiasiat ovat hänellä kunnossa.

Palataan Tarjalle lahjoitettuun kissaan. Kuvat kertovat enemmän kuin sanat. Kissan luovutustilaisuudessa Venäjän Suomen suurlähettiläs retuuttaa kissaa ja Tarja on kauhuissaan. Suurlähettiläällä on väärä ote kissasta. Ei noin. Kissa näyttää aggressiiviselta ja valmiilta hyökkäämään. Suurlähettiläs nauraa. Samaan kuvaan on onnistuttu tallentamaan nauru, viha ja kauhu. Tekstiä ei kannata lukea. Lahja voi olla mieluisa, mutta siltä se ei nyt näytä. Kuinka olisi pitänyt toimia? Ratkaisu olisi ollut pitää kissa kuljetuslaatikossaan. Mirri olisi laitettu sinne ja ihailtu sitä ulkopuolelta. Parempi kuva ja parempi mieli. Näin se olisi mennyt.

Suomessa on arvioiden mukaan 180-200 sutta. Määrä on järjettömän vähän. Jokaista suomalaista kohden se tekee noin 0,00004 sutta. Käsittämätöntä susipelkoa kuitenkin esiintyy ja sitä ruokitaan tarpeettomasti. Susipelko on verrannollinen kummitusten pelkäämiseen. Kummituksen tai räyhähengen kohtaaminen taitaa olla paljon todennäköisempää kuin suden. Mikä tätä kansaa riivaa, kun se pelkää metsässä liikkuvia ihmisiä väisteleviä laihoja koiraolentoja. Susi on surmannut ihmisen viimeksi 1800-luvun puolella. Suomen kouluihin ja koteihin tarvittaisiin pikaisesti valistusta näistä asioista.

Kussan ja tantun kääntöpiirillä

Vierailin Seinäjoella. Kolme kokonaista päivää rakennusvalvontakurssilla, josta ei sen enempää. Matka Kaustiselta Seinäjoelle on rapiat sata kilometriä. Tämä oli tuttu paikka, olen vieraillut täällä ainakin sata kertaa ja matkalla etelään ajanut toiset sata kertaa junalla ohi. Yövyin keskustassa sijaitsevassa, erään ravinteliketjun hotellissa kaksi yötä. Kurssikin pidettiin siellä. Käytännössä olin sisäruokinnassa kaiken aikaa. Kerron kuitenkin jotakin iltajaloitteluistani ja tekemistäni havainnoista.

Seinäjoen keskusta on kompakti paketti. Kaikki on siinä ja lähellä. Kysymys on rakennustihentymästä joen varrella. Varsinainen Seinäjoki levittäytyy sitten muualle asunto- ja elinkeinoalueineen. Näistä tihentymistä ei sen enempää. Tiedän kuitenkin olleeni vanhan kauppalan keskustassa. Kävin parturoimassa tukkani kivijalkaliikkeessä. Pyysin kahta milliä, mutta kolme milliä voitiin vain luvata. Suostuin. Nuori nainen oli koneineen hieman kovakourainen. Hetken häivähdys kävi mielessä armeijan parturista. Tilannetta pehmensi yllättäen tarjottu pesu päälle. Se poisti loput piikit joita muutoin jäisi miljoonien hiuksien sisälle oleilemaan. Lopputulos oli hyvä ja toivottu. Lähituolissa naiselle tehtiin värjäystä. Keskustelu kulki alennusmyynneistä ja murresanana bongasin ”tantun”, joka on naisen asu, hame tai leninki. Kaustiselta josta olin tullut, nimitys vastaaville on ”kussa”. Ihmettelin kuinka pieni maantieteellinen siirtymä muuttaa saman asian nimityksiä. Mitä vastikkeita löytyisi muualta Suomesta. Näistä voisi vaikka tehdä tutkimuksen yliopistoon. Havaitsin olevani kussan ja tantun kääntöpiirillä.

Ilmassa oli pakkasta, mutta se ei Seinäjoella paljon haitannut. Täällä on paljon kauppakeskuksia, joissa voi kävellä lämpimässä sisällä korttelissa toiseen. Pienet siirtymät johdattelevat sinut pian toiseen kauppakeskuksen ja edelleen. Huomaat olevasi pian keskustan reunoilla. Lakeuden risti näkyy tuolla ja siellä on Aalto-keskuskin, joka tarkoittaa mm. kaupungintaloa, teatteria ja mainittua kirkkoa. Suunnittelijana Alvar Aalto, pohjalaissyntyisiä hänkin oli. Toki. Ulkosiirtymien aikana bongaan katukahvilassa istuvan Vesa-Tapio Valon. Tuttu mies olisi, mutta istuu ja keskustelee. Kahvilan jokainen tuoli on täynnä, en nyt taida mennä häiritsemään.  Tämä Vesa-Tapio on mainitun teatterin vetäjä ja on kaustislaissyntyinen, mainitaan se nyt pakollisena tässä. Itse olen Evijärven Särkikylästä. Palattuani huomaan kauppakeskuksista tarttuneen mukaani kolme kirjaa (miksi olen heikkona kirjoille) ja pari vaatekappaletta, eli rättejä. Opin, että näiden kauppakeskusten tarkoituskin on mennä sisälle tyhjin käsin ja tulla ulos parin kassin kanssa. Näinhän se vanhassa kauppalassa pitääkin olla.

Koirankusettajien saaristo

Tapaan käydä kesäisin vähintään kerran viikossa juoksentelemassa paikkakunnan pururadalla, mutta talvisin luon lenkkipolun asuinympäristön oheen. Kesäaikaan matkustan autolla suorituspaikalle Kaustisen urheilukeskuksen tuntumaan. Pururataa kierrän yleensä kolme-neljä kertaa, eli sellainen tunteroinen siinä mennä kulahtaa. Kyseessä on ns marttalenkki, eli lyhyin osuus pururadasta. Rata on ollut pitkään huonossa kunnossa ja osittain puskettunut. Vanhat opasteet ovat tippuneet maahan. Tällä radalla esikertalainen varmasti eksyy ja löytää itsensä Pauanteelta ja eksyy sen jälkeen vielä lisää ja päätyy lopulta laskettelurinteen päälle. Pururata tulisi kunnolla opastuttaa ja kyltittää ja käyttöön voisi ottaa värikoodit, joilla ilmaistaisiin eri pituiset rataosuuudet.

Talvella armelias lumi peittää kallioisen pururatamaaston ja sen jälkeen tulee latukone, joka tekee hyvät ladut niille parillekymmenelle kaustislaiselle aktiivihiihtäjälle. Kansanhiihtäjille ladun profiili on liian vaativa ja se voikin olla historiallinen osasyy Kaustisen vaatimattomaan maakuntaviestimenestykseen. Pitäisi olla vielä sellainen loivamaastoinen latureitti, jossa tavalliset hiihtäjät voisivat hiihtää oikeasti. Tälläinen latu kohottaisi kansamme kuntoa. Ladun varteen olisi hyvä tehdä laavuja, pysähdyspaikkoja, joissa voisi nauttia termospullosta kaakaota ja paistaa makkaraa nuotiolla. Tällä ladulla nuoretkin saisivat normaalin tuntuman hiihtoon ja voisivat siirtyä myöhemmin vaativalle kalliomaaston ladulle. 

Talvijuoksumaastoni olen luonut nykyisen asuinalueelleni Ylijoelle ja sen naapurilähiöiden Lähdehaan ja Tanhunapään ympäristöihin. Väylät pitää avoinna verovaroilla kunta ja valtio. Talvijuoksu onnistuu, kun laittaa lenkkitossuihin nastalliset liukuesteet, joita saa edullisesti vaikka mistä. Lipsumista ei juurikaan esiinny, on ollut empiirinen havaintoni.

Kaustisen Nikulan kylässä kerrotaan asuvan enemmän hevosia kuin ihmisiä. Täällä Ylijoella näyttää sen sijaan asuvan runsaasti koiria. Talvilenkillä näitä koiranulkoiluttajia tulee vastaan aina useita. Koira pakottaa ihmisen liikkumaan ja näin kansamme kunto kohoaa. Koirarunsauden takia olenkin nimennyt Ylijoen tienoon "koirankusettajien saaristoksi". Älkää nyt rakkaat koiraihmiset tästä maitojanne nostako tai pahastuko  :)